Ensimmäinen todellinen kosketukseni dystopioihin tapahtui talvella 2010, jolloin luin teoksen, joka on yhä suosikkikirjani: José Saramagon Kertomus sokeudesta. Tarina iski kuin moukari ja jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Pian tämän lukukokemuksen jälkeen katsoin Cormac McCartyn Tie -teoksesta tehdyn elokuvan, jonka jälkeen luin tietenkin kirjan ja olin aivan myyty. Nämä kaksi teosta pitivät huolen siitä, että lyhyessä ajassa olin todellinen dystopioiden fani ja hyvien sellaisten etsiminen onkin jatkunut sittemmin.
Hugh Howeyn Siilo kertoo maailmasta, jossa ihmiset elävät maan alla, siilossa. Lähes 150 kerroksinen siilo on järjestäynyt kerroksiin ja tasoihin ja ihmiset elävät pääasiassa oman kerroksensa lähettyvillä. Viljelmät tuottavat siilon asukkaille ruokaa ja syntyvyyttä säännöstellään. Lait pitävät järjestystä yllä, pahin mahdollinen rangaistus on puhdistustuomio, jolloin henkilö passitetaan siilosta ulos putsaamaan ulkomaailmaa näyttävät sensorit. Lopulta ulkoilmassa vallitsevat myrkkykaasut tekevät kuitenkin tehtävänsä ja puhdistaja kuolee. Siilon olemassa oloa tai merkitystä ei ole lupa kyseenalaistaa. Kun yksi puhdistustuomio ei menekään kuten pitäisi siilon salaisuudet vähitellen selviävät.
Siilo kuvaa suljettua yhteiskuntaa, jossa tieto on valtaa ja uhka. Toisinajattelijat ovat vaarassa ja viranomaisten yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin pitää huolta siitä, ettei kukaan ajattele omin aivoin. Miniyhteiskunta onkin yksi dystopioiden malli ja Siilon tosimaailman esimerkki voisi olla esimerkiksi Pohjois-Korea.
Skenario oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarina on taitavasti kerrottu, joskin pieni elokuvamaisuus hieman häiritsi. En tiedä onko Siilosta tulossa elokuvaa, mutta erityisesti (jenkki)elokuvamaailmasta tuttu hahmogalleria ja henkilöiden väliset suhteet loivat mielestäni elokuvallisen tunnelman. Siilo on teoksena myös hyvin toiminnallinen ja tarjosi enemmänkin konkreettista eloonjäämiskamppailua, ei niinkään kysymyksiä ihmisen ja ihmisyyden perimmäisestä luonteesta (joka mielesäni usein on dystopioiden suola). Tarina oli mielestäni myös hieman yksioikoinen- kun salaisuuksien verhot vähitellen hahmottuvat en itse lopulta kokenut suuriakaan yllätyksiä. En tosin tiedä oliko lukijaa tarkoituskaan yllättää, mutta maailman kokonaisuus oli mielestäni arvattavissa.
Voin olla kyllä myös jäävi arvostelemaan dystopioita, sillä Kertomus sokeudesta ja Tie aiheuttivat aikoinaan sellaisen silmien avautumisen, että niistä on vaikea pistää paremmaksi. Lukukokemukset vertauvat aina kuitenkin jo koettuihin lukukokemuksiin ja tämä automaattisesti vertautuu mielessäni noihin. Alkuun pelkäsin Siilon aiheuttavan samanlaisen pettymyksen kuin Metro 2033 aikoinaan, mutta tämä pelko osoittautui onneksi turhaksi.
Siilo on kelpo kirja. Helppolukuinen, toiminnallinen, paikoitellen hyvinkin jännittävä. Se ei räjäyttänyt tajuntaani, muttei koskaan myöskään harmittanut tarttua tähän. Parhaimmillaan meinasi yöunet jäädä lyhyiksi, kun lukemista ei malttanut lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti