Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et muuten tätäkään usko...

Kauko Röyhkän kirjoittama "Ville Haapasalo - Et muuten tätäkään usko..." on jatkoa edelliselle "Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko" teokselle. Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka Haapasalo päätyi aikoinaan opiskelemaan näyttelemistä Venäjälle ja kuinka hänestä vähitellen tuli naapurimaassamme todellinen tähti. Jo vuosia venäläisten suosiosta nauttinut Haapasalo on tullut kunnolla tunnetuksi Suomessa vasta viime vuosina.

Ensimmäinen kirja oli äärimmäisen kiinnostava, mutta samalla se sai minut toistuvasti raivon partaalle (lukutunnelmia keväältä 2014, KLIK!). Kauko Röyhkän toimitustyö on uskomattoman huonoa, käytännössä olematonta. Käsittämätöntä miten koko elämänsä sanojen ja kielen parissa työskennellyt henkilö voi tuottaa niin huonoa tekstiä. Siitä huolimatta varasin kuitenkin kirjastosta tämän jatko-osan, tokihan Haapasalon tarina kiinnostaa edelleen.

Toisessa osassa keskitytään pääsääntöisesti siihen, miltä 2000-luku on Venäjällä näyttänyt ja sivutaan paljon Ville Haapasalon tekemiä, Yle Teeman esittämiä, 30 päivässä -televisiosarjoja. Kirjaa varten haastattelut on tehty muutaman päivän aikana Georgiassa ja lukijalle tulee selväksi mm. millaisen takin haastattelija Röyhkä on pakannut itselleen mukaan ja tokihan Olga-vaimo on jälleen reissussa mukana. Edellisen osan tapaan kirja vilisee epäoleellisuuksia, vieden huomion herra Röyhkään itseensä, mahdollisesti myös tämän puolisoon.

Haastattelut on jälleen litteroitu oletettavasti sana sanalta ja koska toimituksellista työtä ei ole tälläkään kertaa tehty, niin asioissa suhmuroidaan helposti ees taas sen sijaan, että aiheita käsiteltäisiin kokonaisuuksina. Välillä sivutaan myös jotain sellaista aihetta, josta "olikin puhetta jo ensimmäisessä kirjassa". Joten mikäli lukija ei muista tai ole lukenut ensimmäistä osaa, niin paljon viittauksista menee ohi. Tällöin lukijalle luodaan helposti sellainen tunne, että keskustelua seuraa puolella korvalla viereisestä pöydästä.

Kirjan loppupuolella Haapasalo ja Röyhkä käyvät kuitenkin mielenkiintoisen keskustelun suomalaisen journalismin nykytilasta. Kesken haastattelun Haapasalo on saanut puhelun, jossa toimittaja kysyy hänen mielipidettään ihannenaisesta, johon Haapasalo ei kuitenkaan halua vastata. Puhelu päättyy, keskustelu Röyhkä ja Haapasalon välillä siirtyy jo edellä mainittuun journalismiin ja keskustelu ajautuu 30 päivässä -ohjelmiin, joita Haapasalo itse pitää viihdeohjelmina ja hän toteaa "Mukana on paljon itse keksittyä faktaa. Siitä tuli sen ohjelman suola. Viisas katsoja suodattaa tietoa ymmärryksensä läpi." Röyhkän mielestä ohjelmasarja on "enemmänkin dokumentteja", johon Haapasalo vastaa että "Minun sanakirjassani dokumentti liittyy sanaan fakta."

Kauko Röyhkä: "Niin, mutta nyt onkin kyse toisenlaisesta dokumentista. Ikään kuin tavallinen ihminen menisi johonkin paikkaan, josta se ei paljoa tiedä."

Ville Haapasalo: "Mutta me ei myöskään kyseenalaisteta asioita. Jos joku esittelee meille luolan ja sanoo, että tämä on maailman syvin luola, niin me ikään kuin uskotaan se. Ei väitetä vastaan eikä yritetä olla journalistisia."

Kauko Röyhkä: "Vitun väliäkö sillä on, onko se luola maailman syvin vai ei."

Yllä oleva keskustelu mielestäni hienosti kiteyttää molempien kirjojen ongelman tavalla, jota en ole ennen ajatellut. Ville Haapasalohan on itse kertonut useampaankin otteeseen, että hänen hahmonsa on nimenomaan hahmo. Venäjällä on tärkeää olla älykäs bisnesmies, joten hän tarkoituksella kulkee aina pipo päässä ja on vähän juntti. Haapasalo on hahmo, jota Kauko Röyhkä ei kyseenalaista. Tekstistä paistaa läpi hyvävelikerho, tarve olla frendi. Ehkä juuri siksi Kauko Röyhkä on ainoa, joka on saanut tehdä Haapasalosta kertovat kirjat (kuulemma monia muitakin, ehkä kirjoitustaitoisia ihmisiä olisi ollut. Haapasalo ei kuitenkaan kirjan mukaan halunnut pestiin toimittajaa). Haapasalon tarinat uppoavat Röyhkään kuin veitsi sulaan voihin ja näin käsikirjoitettu hahmo voi pysyä samanlaisena omassa henkilökuvassaan. Vitun väliäkö sillä on, onko se nyt sitten totta vai ei...