Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan ensimmäisen osan ilmestyminen kesällä 2013 sai Suomessakin melkoisen mediahuomion ja jokaiselle lieneekin selvää, mistä sarjassa on kyse: AIDSin saapumisesta Ruotsiin.
Gardell on kirjoittanut trilogian, jossa hän kertoo millaista oli elää ajassa, jolloin homous oli vielä tabu ja sitten yks kaks maahan saapuukin tappava tauti, joka koskettaa nimenomaan homomiehiä. Homorutto.
Olen lukenut sarjan ensimmäisen osan, Rakkaus, viime kesänä, joten vuoden takaisen lukukokemuksen pohjalta tässä hieman pohjustusta sarjan ensimmäiseen osaan:
Rakkaus -kirjassa esitellään trilogian keskeisimmät henkilöt. Seppo ja tämän kumppani Lars-Åke. Ihana homoemo Paul, jolta puuttuu tilannetaju, mutta joka haluaa pitää huolta kaikista. Ja erityisesti Benjamin ja Rasmus, jotka ovat nuoria vielä itseään etsiviä homomiehiä ja joiden kautta lukija tutustuu 1980-luvun Tukholman homoympyröihin. Rakkaus on ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja kiintymyksestä. Yhteisöstä, jonka nämä miehet keskenään muodostivat.
Ensimmäisestä kirjasta asti on tietenkin selvää, että AIDS (joka kuitenkin on ensimmäisessä teoksessa vielä lähinnä etäinen uhka) lopulta saapuu ja vie miehiä mennessään. Muistan Gardellin kertoneen jossain haastattelussa, että hänen ystävänsä (vai hän itse?) säilytti tummaa pukua työpaikalla, koska hautajaisia oli tuolloin niin usein.
Ensimmäisen kirjan hahmot ovat edelleen toisessa teoksessa, Sairaus, läsnä ja nyt AIDS on todellakin saapunut Ruotsiin. Lehtien otsikot lietsovat pelkoa tiedottaessaan taudin leviävän hyttysten välityksellä. Papit kommentoivat sairauden olevan hyvä asia, mikäli sillä saadaan homot pois haureuden tieltä.
Jonas Gardell on itse ollut näiden tapahtumien keskellä ja voimakas omakohtainen kokemus välittyy sentimentaalisesta tekstistä. Välillä tuntuu siltä, että Gardell jopa aliarvioi lukijansa toistoilla ja massiivisilla tunnelatauksilla, että lukija varmasti ymmärtää kuinka suuresta tragediasta tässä on nyt kyse. Fiktiivisenä teoksena en olisi jaksanut tätä lukea, mutta näin tositarinan muodossa sopii kyllä ja lukijana annan Gardellille anteeksi tämän sentimentaalisuuden.
Vaikka voimakkaat tunnelataukset välittyvät lukijalle turhankin vahvasti on kirjassa tekstillisesti paljon hyvääkin. Ensinnäkin vaikka Gardell on itse nähnyt tämän kaiken teokset eivät ole minä-muotoisia, eikä niissä ole henkilöä nimeltä Jonas. Gardell liikkuu sujuvasti ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen tarinaa kertoessaan. Kirjoissa on myös kerrottu monista tapahtumista, joissa Gardell tai kukaan hänen ystävänsä ei ole voinut olla läsnä, mutta hän on luonut siltoja tapahtumien ja ihmisten välille. Menivätkö keskustelut oikeasti juuri niin kuin hän ne kuvittelee? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Ei yksittäisillä keskusteluilla vaan historian kokonaiskuvalla.
Tiivistämällä koko tarinan olisi varmasti saanut myös yhdeksi kirjaksi, mutta kahden teoksen perusteella tarinan kertomisessa on ollut oleellista luoda draaman kaarta myös jakamalla tarina osiin. Siinä missä ensimmäinenkin teos on koskettava, niin tässä toisessa osassa tunnelma selvästi tiivistyy ja lukijan sydäntä pistetään vielä enemmän ruttuun. Kolmas osa lienee melkoisen raskas lukukokemus.
Vaikka tarina paikoitellen kirjoituksen puolesta tökkisikin Jonas Gardell tekee upean työn kunnioittaessaan kuolleita ystäviään tämän teossarjan myötä. En itke koskaan kirjoja lukiessa ja tätäkin luin lähinnä työmatkoilla, eli julkisessa tilassa, mutta voi olla, että kolmannen teoksen kanssa käperryn turvallisesti sohvalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti