En erityisemmin harrasta ns. "hömpän" lukemista. Tiedättehän, sen hyvin hyvin kepeän mukahumoristisen epä-älyllisen kirjallisuuden lajin. En kylläkään voi sanoa lukeneeni montaa tämän tyylilajin teosta, mutta jo lukiossa huomasin, että Bridget Jones oli minusta vain tylsä ja typerä, eikä oikeastaan erityisen viihdyttävää lukemista. En vain saa hömpän huumorista kiinni. Tunnistan toki kaikki ne kohdat, joissa minun tulisi nauraa ja ymmärrän, että koko kirjallisuuden laji on sellainen, että minun tulisi kääntää aivoni nolla-asentoon ja nauraa helposti typerille jutuille. Ei onnistu.
Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin tartuin tästäkin huolimatta. Olin kuullut kirjasta kehuja ja kun sain pokkarin itselleni, niin mikäpäs siinä sitten, luettavaksi vaan. Helppolukuisesta tekstistä huolimatta kirjan lukemisessa kuitenkin vierähti tovi, sillä yksinkertaisuutensa vuoksi tämä teos päätyi hyvin pian yöpöytä- ja bussilukemiseksi ja aina kun ajatus kulki, niin jokin toinen kirja ajoi kyllä tämän ohi.
Kirjassa menee useampi juonihaara, joista päällimmäiseksi nousee kuitenkin Joséphinen suhde hänen sisareensa Irikseen. Joséphine on ahkera ja viisas nainen, mutta kovin ujo ja kömpelö ja hänen epävarmuuttaan lisää vielä tuore avioero. Iris sen sijaan on kaikin puolin upea, muttei varsinaisesti mikään järjen jättiläinen ja upeasta olemuksestaan, täydellisestä kodistaan ja perheestään huolimatta hän alkaa kaivata elämäänsä jotain enemmän. Sisältöä, huomiota, onnistumista. Ja siinä hänen sisarensa saa luvan auttaa häntä.
Tämän lisäksi kirjassa seurataan Joséphinen ex-miehen Antoinen uutta elämää krokotiilien kasvattajana, heidän tyttärensä Hortensen aikuistumista, sekä Joséphinen ja Iriksen äidin aviomiehen syrjähyppyä.
700 sivuun toki mahtuu paljon ja tämä kirja on sikäli oivallisesti kirjoitettu, että aina kun olet valmis jättämään koko teoksen kesken, niin hypätäänkin taas eri juonenhaaraan ja oikeastaan haluatkin tietää, että mitäs näille ihmisille tapahtuu. Siltikin kirja on mielestäni kielellisesti varsin epäoivaltavaa ja tarinan puolesta ennemminkin rönsyilevää kuin runsasta. Siskosten välinen suhde nousee pääteemaksi, mutta moni muu kirjassa pyörivä juoni ja tarina jää ohueksi ja lopulta melko turhaksi elementiksi kokonaisuuden kannalta. Jälkeenpäin mietin useammankin jutun kohdalla, että mihin sitä loppujen lopuksi tarvittiin. Tuntuu lähinnä siltä, että Pancol on halunnut tunkea yhteen kirjaan viiden kirjan ideat, eikä ole osannut luopua mistään. Kill your darlings, Pancol!
Lisäksi itseäni ärsyttivät erityisesti kirjan lapsihahmot. Hortensen lisäksi Joséphinella ja Antoinella on pienempi tytär Zoé, jonka käyttäytyminen on välillä niin epäuskottavaa, etten usko kirjailijan juurikaan olleen tekemisissä lasten kanssa.
Mutta onhan hömpällä tehtävänsä. Se on eräs niistä kirjallisuuden lajeista, joka saa ihmiset lukemaan. Ja aina on parempi lukea hömppää, kuin olla lukematta laisinkaan.
Sain lahjaksi myös Pancolin seuraavan teoksen (lieneekö jatko-osa tälle) Kilpikonnien hidas valssi, mutta kun aikaa on aina liian vähän ja kirjoja aivan liikaa luettavaksi, niin tuohon seuraavaan kirjaan en tartu ainakaan tämän vuoden puolella.
Mutta yksi suuri plussa! Kansikuva oli tässä mielestäni UPEA!
Lisäksi itseäni ärsyttivät erityisesti kirjan lapsihahmot. Hortensen lisäksi Joséphinella ja Antoinella on pienempi tytär Zoé, jonka käyttäytyminen on välillä niin epäuskottavaa, etten usko kirjailijan juurikaan olleen tekemisissä lasten kanssa.
Mutta onhan hömpällä tehtävänsä. Se on eräs niistä kirjallisuuden lajeista, joka saa ihmiset lukemaan. Ja aina on parempi lukea hömppää, kuin olla lukematta laisinkaan.
Sain lahjaksi myös Pancolin seuraavan teoksen (lieneekö jatko-osa tälle) Kilpikonnien hidas valssi, mutta kun aikaa on aina liian vähän ja kirjoja aivan liikaa luettavaksi, niin tuohon seuraavaan kirjaan en tartu ainakaan tämän vuoden puolella.
Mutta yksi suuri plussa! Kansikuva oli tässä mielestäni UPEA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti