"Minä olen elämäni aikana saanut kuusi kohteliaisuutta olemuksestani." (Iso s. 90)
Onko lihavuus aikamme epidemia? Pekka Hiltunen haastaa lukijansa täysin teoksessaan Iso. Kirjan päähenkilö on 37-vuotias Anni, joka on 168 senttiä pitkä ja painaa 138 kiloa. Ylipainostaan huolimatta Anni on kuitenkin terve, vaikka lihavuuden ja terveyden pitäisi olla aikamme mahdoton yhtälö.
Korkeasti koulutettu Anni on saanut potkut ja lyhyeksi jäänyt parisuhde on päättynyt. Häntä koipien välissä hän palaa jätettynä ja työttömänä kalliista Helsingistä takaisin opiskelukaupunkiinsa Tampereelle. Omassa yksiössään Anni yrittää saada elämäänsä hallintaan.
Kirjan juoni on melko löyhä, mutta Ison pääsanoma lukijalle onkin lihavuuden kokeminen Annin kautta, sekä lihavuuteen liittyvien faktojen kuuleminen. Olin kuuntelemassa Hiltusta syksyllä 2013 kirjamessuilla, jossa hän kertoi haastatelleensa kirjaa varten isoja naisia. Vaikka Anni on täysin fiktiivinen hahmo lukija voi kuitenkin olettaa monien kokemusten olevan täysin totta. Hiltunen uikin ison naisen liiveihin hämmästyttävän taidokkaasti. Kuvailu on parhaimmillaan niin onnistunutta, että kirjaa lukiessa tuntee saavansa lisäkiloja ja jokaisen niistä tuntee joka solullaan. Annin paino vyöryy ylle ja samalla iskee lihavuudesta syntyvä ahdistus.
Hiltunen ei kuitenkaan tyydy pelkkään tunteiden käsittelyyn vaan nostaa esille myös faktoja. Ja yhdistämällä toisiinsa Annin tunteet ja kokemusmaailman ja faktat siitä, että lihavuus ei ole sairaus Hiltunen on saanut aikaan hyvin vahvan teoksen. Loppujen lopuksi kysymys on kuitenkin siitä, että turhamainen maailmamme ei halua nähdä läskiä.
Yhtenä kirjassa esiintyvistä faktoista voisin esimerkkinä mainita amerikkalaisen tutkimuksen, jossa oli kerätty tietoja noin 10 000 ihmisestä, jotka olivat onnistuneet pysymään hoikkina laihduttuaan keskimäärin 31 kiloa. Heidän salaisuutensa oli, että he harrastivat joka päivä keskimäärin tunnin liikuntaa- siis huomattavasti enemmän kuin useimmat amerikkalaiset. Nämä laihduttajat söivät myös muuta kansaa niukemmin- jopa vähemmän kuin ravintosuosituksissa sanotaan. (Iso s. 235-236)
Voisiko meistä jokaisella olla siis oma normaalipaino?
Hiltunen on tarttunut taidokkaasti äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen ja voin vain toivoa, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän teokseen. Sen lisäksi, että aihe on tärkeä ja ajankohtainen ja Hiltusen kirjallinen työ varsin ansiokasta luulen, että myös sillä on merkitystä, että kirjan on kirjoittanut mies. Sama teos (minkä tahansa kokoisen) naisen kirjoittamana olisi ehkä koettu valitusvirreksi, mutta Iso taisi saada varsin mainion vastaanoton. En voi toki ehdottomasti väittää, että kirjailijan sukupuolella olisi tässä kohtaa merkitystä, mutta minä olen hieman kiitollinen siitä, että tähän aiheeseen ja naisen näkökulmaan tarttui mies.
Ja vaikka Ison tarkoituksena on tavoittaa lukijan tietoisuus siitä, että ihmisiä nyt vaan on monen kokoisia, niin täysin ei toki pois suljeta myös sitä, että taustalla voi olla syömishäiriö. Kuitenkin siinä missä anorektikot herättävät useimmissa meissä sääliä ja ymmärrystä isoja ihmisiä pidetään typerinä ja laiskoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti