Historiantutkija Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013) sai ilmestyttyään melkoisesti mediahuomiota ja yleisön mielenkiintoa arvatenkin lisäsi myös Tieto-Finlandian voitto.
Suomen sotahistoria lienee eräs kansaamme toistuvasti kiinnostava aihepiiri jo itsessään ja Kivimäen näkökulma, eli sotilaiden mielenterveys ja sodan aikana ilmenneet mielenterveysongelmat ovat olleet vielä kääntämätön kivi tässä tarinassa. On surullista, että tämän aiheen tutkimista saatiin odottaa näin monta vuotta, mutta voi toki myös olla, että tässä tarvittiin tarpeeksi hajurakoa menneisiin sotavuosiin. Kivimäki kertoi esimerkiksi Ylen haastattelussa, etteivät hänen sodassa olleet isovanhempansa puhuneet sotakokemuksista juurikaan omille lapsilleen, vaan sitten seuraavalle sukupolvelle, eli hänelle ja hänen serkuilleen.
Sota nähtiin miesten velvollisuutena ja "tärähtäminen" ja tätä kautta oman velvollisuutensa täyttämättä jättäminen voitiin kokea hyvin häpeällisenä.
Murtuneet mielet vangitsee lukijansa jo esipuheessa, jossa Kivimäki kertoo joukkosidontapaikan lääkärinä toimineen Urpo Viinikan kohtalosta. Viinikka löydettiin heinäkuussa 1944 harhailemassa metsästä ja hänet tutkineen psykiatrin mukaan hän oli kuin "kuusta pudonnut, järkyttynyt, katse tuijottava, pelokas". Viinikka tuomittiin kuolemaan sotapelkuruudesta ja hänet teloitettiin 25.8.1944, vain yhdeksän päivää ennen aselepoa.
Viinikan saama kuolemantuomio on ollut ehdottoman poikkeuksellinen myös vallinneissa sotaolosuhteissa, mutta alun esimerkki osoittaa heti sen, että mielenterveysongelma nähtiin pääsääntöisesti heikkoutena, jopa niskurointina.
"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin. Toisen maailmansodan suomalaispsykiatrit - kuten lähes kaikkien muidenkin armeijoiden lääkärit tuolloin - katsoivat asiaa juuri päinvastaisesta suunnasta: heille sota oli pääsääntöisesti luonnollinen ilmiö, ja vaikka sotilaan tehtävät olivat raskaita, ne kuuluivat silti väistämättömästi nuoren miehen kansalaisvelvollisuuksiin."
(Murtuneet mielet, s. 287)
Suhtautuminen sotilaiden psyykkisiin ongelmiin kuitenkin vaihteli. Eniten ymmärrystä löytyi yleensä omasta rintamayhteisöstä, niistä miehistä, jotka olivat kokeneet saman. Mitä kauemmas "tärähtänyt" sotilas etulinjasta vietiin, sitä huonommin hänen mielensä murtumista ymmärrettiin. Parempaa tukea ja ymmärrystä löytyi siis usein omasta joukkueesta, kuin esimerkiksi lääkäreiltä. Ajan psyykkisenä "hoitona" toimi usein lepo ja rauhoittavat lääkkeet, joiden jälkeen pyrittiin keksimään mihin tehtävään sotilas voitaisiin palauttaa.
Kivimäki ei kuitenkin muistuttaa lukijaa siitä, miten vähän tuolloin Suomessa psyykkisistä ongelmista tiedettiin ja että psyykkisiin ongelmiin suhtauduttiin tuolloin pääsääntöisesti lääketieteellisesti. Kirjan yksi kokonainen kappale on omistettu sotapsykiatrialle ja sen taustoittamiselle.
Lienee sanomattakin selvää, että Kivimäki on tehnyt kirjaa varten valtavan taustatyön, mutta itseäni erityisesti ilahdutti, että lähteeksi ja tutkimusaineeksi oli otettu tilastojen ja potilaskertomusten yms. faktatiedon lisäksi esimerkiksi runoja.
"Viestin jos saat rintamalta
kuulet poikas kaatuneen
Ällös itke, mieles malta
tapaammehan uudelleen"
(Katkelma sotilaan runosta äidilleen, Murtuneet mielet, s. 202)
Vaikka etukäteen odotin kirjan olevan varsin onnistunut, olin jopa yllättynyt siitä, että kuinka se tempaisi minutkin mukaansa. Myönnettäköön, että Suomen sodat ovat aina olleet minulle varsin kaukainen aihe ja tunnen tältä osin maamme historiaa hälyttävän huonosti. Etäisen suhteeni vuoksi oletin siis tämän kirjan olevan itselleni, jos ei nyt tylsä, niin ainakin hieman raskaslukuinen.
Kivimäki kuitenkin onnistuu kertomaan asiat mielenkiintoisesti ja ennen kaikkea tarpeeksi selkeästi. Sopivasti kerraten ja aina uutta lisäten. Näin myös minunlaiseni lukija, jolle Suomen sodat ovat etäisiä lukuja historian kirjoissa, pystyi saamaan tekstistä kiinni ja todella ahmimaan teoksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti